MIKSI URAANILLE UHITELLAAN?

Ilmasto-, ympäristö- ja energiakeskustelu käy vilkkaana. Suomi päättää ydinvoiman lisärakentamisesta. Ydinvoimaloille etsitään polttoainetta, mikä aiheuttaa vastarintaa ja suuria tunteita. ”Uraani kiinnostaa kannattajia ja kiihottaa vastustajia. Siitä on tullut mielikuvien ympäristömörkö”, kirjoitti Tekniikka ja Talous-lehti vuonna 2006. Suhtautuminen uraaniin on muuttunut sitten 1980-luvun, jolloin sitä viimeksi etsittiin maassamme. Syyt ovat psykologisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia. Ne nivoutuvat toisiinsa ja paljastavat jotain ajastamme ja yhteiskunnastamme.

Uraanin jäljillä
Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) geologi Olli Äikäs on kokenut uraanin etsijä. Hän kertoo: ”Tähän astisten tutkimusten perusteella Suomen merkittävimmät uraaniesiintymäalueet ovat Kolari-Kittilä, Kuusamo, Kolin jakso sekä Uusimaa. Uraanin etsintä alkoi yksityisin voimin 1950-luvulla. 1970-luvulle asti uraania etsivät kotimaiset yhtiöt. Paukkajanvaara Enossa ja Lakeakallio Askolassa olivat ensimmäisiä löytöjä. Gammasäteilyn mittaus oli etsinnän tärkein menetelmä alusta alkaen, samoin maaperässä esiintyvää radonkaasua mitattiin jo 1950-luvulla. Muuten menetelmät ovat samoja kuin muussakin malminetsinnässä eli montutusta ja kairausta”, kertoo Äikäs.

Öljykriisin seuruksena uraanin etsintää lisättiin, mutta pian se siirtyi kokonaan GTK:lle. 1980-luvun puoleenväliin asti GTK tarkisti mm. systemaattisen lentogeofysikaalisen tutkimuksensa avulla löydetyt radioaktiiviset anomaliat, mikä johti uusien esiintymien paikantamiseen. Uraanin etsintää vastustettiin vain kahdella paikkakunnalla: Nummi-Pusulassa Länsi-Uudellamaalla ja Vuoreslahdella Kajaanissa.

Ylituotanto laski uraanin hintaa 1980-luvun alkupuolella ja vuodesta 1983 alkaen GTK alkoi ajaa alas uraaninetsintäänsä lisäten samalla panostusta kullan ja nikkelin etsintään. 1980-luvun lopulla GTK:n uraaninetsintä sulautettiin muuhun malminetsintään ja systemaattinen uraaninetsintä lopetettiin. Vuoden 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeiset 15 vuotta olivat uraaninetsinnässä hiljaiseloa koko maailmassa.

Ei uraanikaivoksia!
2000-luvulla ilmastonmuutoksen myötä kiinnostus ydinenergiaan heräsi uudestaan. Se aiheutti uuden uraanin etsintäbuumin v. 2004. Suomen geologiset erityispiirteet, poliittinen ja taloudellinen vakaus, hyvä infrastruktuuri ja geologinen perusdata houkuttelivat ulkomaisia kaivosyhtiöitä maahamme myös uraanin etsintään. Ne hakivat uraanivaltauksia eri puolilta Suomea, asukkaiden tietämättä. Kun tästä saatiin vihiä, se aiheutti pelkoa ja synnytti vastustusta. Tätä lisäsi valtausten hakeminen luonnonsuojelu ja tiheään asutuille alueille. Tyytymättömyys kanavoitui paikallisiksi liikkeiksi. ”Uraanikaivoksia vastustavia liikkeitä syntyi Pohjois-, Itä-, ja Etelä-Suomeen. Ne muodostivat valtakunnallisen koalition, joka liittyy monikansallisten yhtiöiden- ja ydinvoiman vastustamiseen, Vihreisiin ja Vasemmistoliittoon, suomalaisiin ja kansainvälisiin ympäristöjärjestöihin, yhdistäen niin feministejä, pasifisteja kuin perhokalastajiakin”, kertoo aihetta tutkinut sosiologi Tapio Litmanen Jyväskylän yliopistosta. Pelätään, että uraanikaivoksia ollaan perustamassa ilman niitä edellyttäviä tutkimuksia ja esitetään vanhoja esimerkkejä vastuuttomasta uraanikaivostoiminnasta maailmalta. Luullaan että uraanin etsintä vie automaattisesti suureen avolouhokseen, joka tuhoaa kaiken ympäriltään, säteillen ja pilaten pohjaveden-, maiseman- ja kuntien imagon. Uraanin etsintä halutaan pysäyttää, eikä hyväksytä sitä että keskimäärin vain yksi hanke tuhannesta johtaa kaivoksen perustamiseen. Jopa uraanin etsinnänkin väitetään olevan ympäristölle vahingollista. ”Siksi kaivoslaki pitää uusia pikaisesti!” puuskahtaa Tapani Veistola Suomen luonnonsuojeluliitosta.
 
”Ennen uraanin etsijöitä pidettiin miltei sankareina. Nyt heihin suhtaudutaan kuin rikollisiin”, Äikäs kärjistää. Jopa teologitkin ovat sekaantuneet asiaan, eivätkä geologitkaan ole yksimielisiä. Asenteet ovat siis hyvin erilaisia kuin 1950-1980-luvuilla, kun uraania viimeksi etsittiin. Miksi? Jotain tapahtui 1980- ja 2000-lukujen välillä, mutta mitä?

Atomiahdistuksen antropologiaa

Säteilevää pelkoa
Uraani on radioaktiivinen alkuaine. ”Uraanin terveysvaikutukset liittyvät säteilyyn, radonkaasuun sekä pohjaveteen liuenneeseen uraaniin”, kertoi lääkäri ja eduskunnan ympäristövaliokunnan varapuheenjohtaja Pentti Tiusanen (vas.) Kolin uraanitapahtumassa 2007. Ne voivat olla terveysriskejä, riippuen määrästä ja altistumisajasta. Vastustajat esittävät uraanikaivosten korkeita säteily- ja radonarvoja, jotka ovat aiheuttaneet syöpää ja muita sairauksia. ”Ne voivat olla ongelma, oli kaivosta tai ei. Uraanialueilla näitä tavataan luonnollisesti. Esimerkiksi Uudellamaalla radon voi olla ongelma sekä porakaivoissa että asunnoissa”, kertoo Äikäs.

Pääsyy uraanin etsinnän vastustukseen on kuitenkin Tšernobylin onnettomuus. Se aiheutti säteilyfobian, missä kaikkeen radioaktiivisuuteen viittaavaankin suhtaudutaan epärationaalisella pelolla. Ilmiön havaitsivat L. Ilyin ja O.A. Pavlowsky. Uraanin etsinnän vastustusta Kuusamossa opinnäytteessään tutkineiden Sakari Hyytisen ja Kirsti Nikkolan mukaan ”pelon aiheuttajina voidaan ajatella olevan menneisyyden tapahtumat ja kirjoittelu mediassa esimerkiksi ydinsodan uhkasta, ydinkokeista, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta sekä viimeisimpänä Litvinenkon murhasta poloniumin avulla”. Pelolla on historialliset juurensa, jotka juontavat jo ajalta ennen II maailmansotaa. Sitä kuvasi Spencer R. Weart kirjassaan Nuclear Fear. A history of images.

Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen kertoo kirjassaan Ympäristöuhkan anatomia: ”Tšernobyl oli tärkein yksittäinen tapahtuma joka toi ympäristökysymykset yhteiskunnallisiksi ongelmiksi. Aika Tšernobylin jälkeen on monessa suhteessa erilainen kuin sitä ennen”. Hiroshiman lisäksi se osoitti konkreettisesti ydinvoiman käyttöön liittyvät riskit. Ydinvoimavastaisuus liittyy läheisesti uraanikaivosten vastustukseen.

Ympäristöstä tietoisiksi
1960-luvulla herännyt ympäristötietoisuus voimistui 1980-luvulla. Silloin perustettiin vihreät puolueet sekä ydinvoiman vastainen liike, jonka juuret ovat rauhanliikkeessä ja ydinaseiden vastustamisessa. Ympäristöjärjestöt olivat syntyneet 1970-luvulla. Happosateet, metsäkiistat, ilmastonmuutos, otsonikato, Tšernobyl sekä Amazonian sademetsän tuho kasvattivat huolta ympäristöstä. Brundtlandin komissio loi kestävän kehityksen käsitteen ja vuonna 1992 järjestettiin Rion ympäristökonferenssi. ”Sosialismin romahtamisen jälkeen vasemmisto löysi ympäristöasioissa tavan jatkaa kapitalismin vastustamista” toteaa globalisaatiokriittistä liikettä tutkinut sosiologi Arto Lindholm kirjassaan Maailmanparantajat. Jälkiteollisissa yhteiskunnissa ihmisten luontokäsityksessä tapahtui merkittävä muutos. Suomessa käynnistyi ympäristöprotestin 4. aalto, jota kuvaa mm. eläinaktivismi, kertovat Esa Konttinen ja Jukka Peltokoski aiheesta kertovassa kirjassaan. Luontoa ei e nähty enää pelkkänä hyödykkeenä, vaan sille annettiin muita arvoja. ”1990-luvun loppupuolella globalisaationvastaisuus yhdisti ympäristöaktivistit mm. ihmisoikeuksia-, alkuperäiskansoja ja tasa-arvoa puolustaviin liikkeisiin”, lisää Lindholm. 2000-luvulla ympäristöjärjestöistä tuli merkittävä yhteiskunnallinen tekijä. Ilmastonmuutoksen myötä ympäristöasiat tulivat osaksi jokapäiväistä elämää, bisnestä ja poliittista päätöksentekoa. Koulutustason paraneminen ja tietoyhteiskunnan kehitys loivat paremmat tiedonsaanti- ja –välitysmahdollisuudet. Myös kansanliikkeiden merkitys kasvoi ja ne verkostoituivat.

Riskejä yhteiskunnassa?
Teknis-teollisen yhteiskunnan kehitys voi luoda hallitsemattomia uhkakuvia. Ulrich Beck kutsui tätä riskiyhteiskunnaksi vuonna 1986. Se konkretisoitui Tšernobylin ydinonnettomuutena. Käsitteen mukaan asiantuntijuuteen ei voi luottaa, vaan se pitää jopa haastaa. Uraanikaivoskiistassa ”asiantuntijoiksi” ovat ilmoittautuneet mm. yhteiskuntatieteilijät ja teatteritaiteen maisterit. Mikä tahansa hanke voidaan nähdä uhkana. Kaikki halutaan säilyttää tuttuna ja turvallisena. Tästä ovat esimerkkinä nimby (not in my backyard)-konfliktit, joita sosiologi Timo Kopomaa työryhmineen on käsitellyt kirjassaan Ei meidän pihallemme! Paikalliset kiistat tilasta. Uhkakuvat voivat vaihdella aina vammaisten asuntoloista uraanikaivoksiin. Uhkia nähdään kaikkialla ja niitä myös luodaan mielikuvituksen avulla. Jopa tuulivoimaloita vastustetaan. ”Uhan tunne on usein suurempi kuin riskin varsinainen todennäköisyys ja siihen liittyy ylireagointia” kertovat artikkelissaan  kaivoshankkeiden sosiaalisten vaikutusten arviointeja tutkineet R.J. Burdge ja F. Vanclay. Väliverrosen mukaan ”ympäristönmuutoksista on tullut tärkeä sosiaalisten ja pelkojen ja uhkien käyttövoima. Niitä rakentavat mm. tiedotusvälineet, jotka käsittelevät erilaisia tapahtumia ja prosesseja onnettomuuksina, uhkina ja riskeinä”. Pelkoja lietsotaan uraanikaivoskiistassakin. Se poikkeaa kuitenkin muista nimbyistä sen kansainvälisen luonteen vuoksi.
 
Lamaantunut kaivosala ja vieraat kaivosyhtiöt
Ennen vuotta 1994 kaivostoimintaa harjoittivat vain kotimaiset valtion ja yksityiset yhtiöt. Elettiin kekkoslaista keskusjohtoisuutta. Valtiolla oli kaivannaismonopoli. Tämä purettiin EU:hun liittymisen myötä. Tätä ennen ja jälkeen kaivosteollisuus oli pitkään lamassa. Ei uskottu, että Suomesta enää malmeja löytyisi. Monilla seuduilla ei ollut pitkään aikaan mitään kaivostoimintaan viittaavaa.

Kiinan talouskasvun aiheuttama raaka-aineiden kysyntä herätti kaivostoiminnan maasamme uudestaan 2000-luvulla. Ulkomaisten yhtiöiden rynnäkkö, laajat valtaushakemukset ja uraani pelottivat ihmisiä. Uraanikaivoskiista nosti esiin jopa nationalistisia piirteitä. Kansanedustaja Ville Niinistö (vihr.) esitti jopa luonnonvarojemme kansallistamista Porin Suomi-Foorumissa kesällä 2009. Joillekin kaivostoiminta on outoa, epäilyttävää ja uhkaavaa. Kaivannaisten merkitys jokapäiväisessä elämässämme ja hyvinvoinnissamme ei ole kaikille itsestään selvää. Vihreän langan päätoimittaja Elina Grundström totesikin kaivostoiminnan olevan ”Suomen järjettömin toimiala” pääkirjoituksessaan 23.11.2007. Kaivosvastaisuus nosti päätään uraanikohun seurauksena.

Paheksuttavia esimerkkejä
On totta, että kaivosalalla on pitkä historia huonoista toimintavoista. Sen se on alkanut itsekin myöntää. Huonot esimerkit uraanikaivoksista koskevat kuitenkin ennen 1980-lukua toimineita kaivoksia. Teollisuus, myös kaivosteollisuus, suhtautui ympäristöön tuolloin leväperäisesti kaikkialla maailmassa. Itä-Euroopassa laiminlyötiin ympäristöä vielä 1980-luvulla ja paikoin vieläkin. Näitä esitellään, kun puhutaan uraanikaivostoiminnan vaarallisuudesta.

Puutetta tiedosta
Monille on epäselvää, mitä ovat maaperä, kallioperä, malmi, esiintymä, varaus, valtaus ja kaivos. Ne sekoitetaan. Sen perusteella tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tiedon puute tulee ilmi uraaniuutisoinnissa ja vastustajien puheissa. Nämä ovat pitäneet huolen siitä, että yleisö ja päättäjät saavat yksipuolista tietoa pahimmista uraanikaivostoiminnan esimerkeistä. Kaivosyhtiöt ja viranomaiset ovat altavastaajia. Hyytisen ja Nikkolan mukaan ”uraanin kaivamisella on mediassa lähes poikkeuksetta negatiivinen sävy”. Vastustajat osaavat pukea viestinsä mediaa kiinnostavaan muotoon paremmin kuin kaivosalan edustajat. ”Mediaa kiinnostaa dramatisointi ja vastakkainasettelu, jolloin se voi lisätä epäluottamusta kiistan osapuolten välille”, lisää Litmanen. 

R.J. Burdgen ja F. Vanclayn mukaan ”tietämättömyys luo väärinkäsityksiä ja pitää yllä spekulatiivisia huhuja ja ristiriitoja”. Se on nimby-kiistojen tunnusomainen piirre. Hyytinen ja Nikkola myöntävät, että ”tiedon puute on asia joka vaikuttaa asenteisiin, sillä ihmisiä on helpompi manipuloida”. Maija Sarpo tuo tämän esiin opinnäytteessään Itä-Uudenmaan uraanikaivoksia vastustavasta liikkeestä.”Tiedon puute lisää myös epävarmuutta ja aiheuttaa huolta tulevasta sekä pelkoa” lisäävät Hyytinen ja Nikkola - varsinkin jos ihmisiä samalla pelotellaan.

Tarvetta tiedottamiseen
Kun uraanin etsintäyhtiöt saapuivat Suomeen, ne eivät ennakoineet epäsuotuisan ilmapiirin laajuutta. Se yllätti Työ- ja elinkeinoministeriönkin (TEM). Kaivosyhtiöiden ja viranomaisten aktiivisen tiedostuspolitiikan puute oli paha virhe. Kuusamon uraanikaivoskonfliktia opiinäytteessään tutkineen Outi Karastin mukaan ”vastustajat kritisoivat TEM:iä, pitäen tätä ja uraanin etsintä yhtiöitä epäluotettavina ja kasvottomina tahoina”. Hän pitääkin tärkeänä parempaa tiedottamista ja yhteydenpitoa vastaavia konflikteja ehkäisevinä keinoina. Litmasen mukaan ”pelkkä tiedon lisääminen konfliktin käynnistymisen jälkeen ei kuitenkaan yleensä enää auta ratkaisemaan sitä, vaan silloin pitäisi pyrkiä vuorovaikutteiseen suunnitteluun”, varsinkin jos kaivoshanke olisi kyseessä. Yritykset, viranomaiset ja päättäjät eivät enää voi sanella hankkeita, vaan niiden on pyrittävä avoimeen keskusteluyhteyteen paikallisten asukkaiden kanssa sekä tiedottamaan aikeistaan paremmin jo aikaisessa vaiheessa.

Maanyksityisomistuksen uusi merkitys
Jokamiehenoikeus sallii mm. geologisten havaintojen ja geofysikaalisten mittausten tekemisen sekä pienimuotoisen näytteenoton yksityisillä mailla. Malminetsintätoimia tehdään kaivoslain nojalla. Sen puitteissa valtauksen toimenpidealue rajataan 50 metriä rakennusoikeuden omaavasta yksityisalueesta. ”Uraanikohun myötä tämä kyseenalaistettiin ja nähtiin uhkana, jos uraania voidaan etsiä missä tahansa toisten mailla ja tehdä kaivauksia 50 metrin päässä pihasta”, tuhahtaa Tuomo Tormulainen Pohjois-Karjalan uraanikaivoksia vastustavasta likkeestä. Kaivoslain uudistustarpeeseen vedoten on vaadittu jopa jokamiehenoikeuden kumoamista. Maan yksityisomistuksen merkitys on kasvanut. Pelätään kiinteistöjen hintojen romahtavan tai matkailun kärsivän uraanin etsinnän vuoksi, uraanikaivoksesta puhumattakaan.”1950-1980-luvuilla uraanimalmia oli etsitty ongelmitta samoin säännöin kuin muitakin malmeja”, kertoo Äikäs. Ennen malminetsinnän katsottiin ajavan kansallisia intressejä. Se on nyt muuttunut ulkolaisten yhtiöiden myötä. 

Syy paikassa?
Uraanin etsintää ei vastusteta kaikilla paikkakunilla tai alueilla, vaikka niille olisikin haettu valtauksia, kuten esimerkiksi Pohjanmaalla. Vastustuksen aluesidonnaisuus kertoo jotain paikallishistoriasta ja -mielialasta. Joillakin paikkakunnilla elää vastustuksen perinne. Kuusamossa sen uskotaan liittyvän mm. koskisotiin, kun taas Itä-Uudellamaalla Porvoon öljynjalostamon vastustamiseen. Pohjois-Karjalassa se voi liittyä suojelu-, koski- ja metsäkiistoihin. Vastustus ei ole laajaa, vaan koskee yleensä pientä, mutta sitäkin äänekkämpää joukkoa. Kuhmossa on taas vastustettu ydinjätteiden loppusijoitusta, mutta ei uraanin etsintää.

Kohti uutta huomista?
Kullakin ajalla on omat uhkakuvansa. Ennen pelättiin Jumalaa ja helvettiä, sittemmin ydinsotaa ja nyt mm. uraanikaivoksia, ilmastonmuutosta, terrorismia, maahanmuuttajia ja kodittomien asuntoloita. Ihminen näyttää tarvitsevan uhkakuvia, olivatpa ne todellisia tai ei. Ne tekevät elämän jännittävämmäksi. Pelon avulla käytetään valtaa, noudatetaan sääntöjä tai toimitaan.

Enää emme tarvitse Jumalaa tai helvettiä pelkoihimme. Onnistumme luomaan uhkakuvia ihan itse. Riskiyhteiskunta tarjoaa niitä kosolti. Suurin osa perustuu kuitenkin ennakkoluuloihin ja vilkkaaseen mielikuvitukseen. Yhdessä tiedon puutteen kanssa ne tuottavat terminologisia sekaannuksia, katastrofaalisia mielikuvia ja villejä mielipiteitä, kuten ilmastonmuutoksen tiedottamista visuaalisin keinoin tutkinut S.A. Nicholson-Cole on todennut. Mutta näyttäytyipä uraanipelko kuinka epärationaalisena ja väärään tietoon perustuvana tahansa, on siihen monia eri syitä, jotka vaikuttavat samanaikaisesti. Uraani liittyy ydinvoimaketjuun aina louhinnasta ydinjätteiden loppusijoitukseen, sotilaallisesta käytöstä puhumattakaan. Kaikkiin liittyy riskejä ja niitä vastustetaan. Siksi pelkoon pitää suhtautua vakavasti.

Uraanikaivoskiista osoittaa suhtautumisen ympäristökysymyksiin muuttuvan ajan myötä. Se on historiallisen hetkeen liittyvä ilmiö. Kun uraanin etsintä todella käynnistyy, nähdään että se ei ole saatanan sanelemaa toimintaa. Jos ja kun taas ensimmäinen uraanikaivos perustetaan, monet pelot ja ennakkoluulot karisevat. Joka tapauksessa kaivosyhtiöillä on paljon työsarkaa tilanteen korjaamiseksi ja toimintansa hyväksyttävyyden saavuttamiseksi. Hiljaisuus ei ole hyödyksi, vaan niiden pitää hakea kontaktia paikalliseen väestöön ja tiedottaa aikeistaan jo toimintansa alkuvaiheessa. Tiedon tarve on suuri ja sen puute laukaisee nimby-konflikteja. 

Luopuessamme fossiilisista polttoaineista tulemme luultavasti tarvitsemaan sekä ydinvoimaa että uusiutuvaa energiaa, jota pitää kehittää. Uraaniin perustuva ydinvoima on kuitenkin väliaikainen ratkaisu, koska sitä ei riitä ikuisesti. Sen jätteet tulevat kuitenkin säilymään pidemmän aikaa. Maalämpöä, aurinkoa, aaltoja ja tuulta riittää paljon kauemmin…

Toni Eerola
GeoLanguage Oy